Sadun merkitys lapsen kehitykselle


Lapsen psyykkinen ja fyysinen sekä sosiaalinen kehitys on jatkuvassa vuorovaikutuksessa hänen ympäristönsä kanssa. Ideaalikehitys tapahtuu silloin, kun lapsen kehityksen monitasoisuus otetaan huomioon kehityksen tukemisessa.

Lapsen emotionaaliseen kehitykseen vaikuttaa huomattavasti lapsen henkilökohtainen mielikuva tunnetiloistaan, jota hän reflektoi ympärillään oleviin ihmisiin, joiden tehtävänä on ohjata lapsen vuorovaikutuksellisuuden oppimista eri tilanteissa. Lapsen kyky empatiaan kehittyy suhteessa muihin sosiaalisiin taitoihin.

Lapsen kognitiiviset valmiudet perustuvat lähtökohtaisesti synaptisiin yhteyksiin, jotka lapsella on jo syntymästään asti, mutta jotka jalostuvat ja kasvavat lapsen kehityksen myötä. Kielellisen kyvyn kehitys perustuu osaltaan näihin yhteyksiin ja on oleellinen lapsen kokonaiskehityksen kannalta.

Lapsi tarvitsee jo pienenä tietoa tavoista ja normeista, jotta hän kykenee kehittymään osaksi yhteisöä. Satu on eräs keino tukea ja ohjata lapsen kehitystä, jotta lapsi pystyisi muodostamaan itsestään kuvan suhteessa toisiin ihmisiin ja yhteisöönsä. Satu on episodista kertomakirjallisuutta, joka sisältää normaalitajunnan ylittäviä kokemuksia. Lapsi usein samastuu sadun päähenkilöön, joka kohtaa erilaisia tilanteita ja tekee moraalisia päätöksiä ja ratkaisee ongelmia yhdessä apuun tulleiden henkilöiden kanssa. Sadun myötä lapsi oppii luottamusta sen mukaan, miten päähenkilö suhtautuu auttajiinsa, ja siihen, että sadussa on aina onnellinen loppu. Päähenkilölle tapahtuu kriisi ja muutos, jonka jälkeen hänet hyväksytään ja häntä rakastetaan. Saduissa palkitaan hyväksyttävästä käytöksestä ja rangaistaan kielletystä.

Satu kehittää lapsen persoonallisuutta vahvistaen sitä. Satu ohjaa myös lapsen luovuuden kehitystä sekä selventää lapsen tunteita ja arjen tilanteiden ymmärrystä, koska lapsi pystyy arvioimaan niitä sadun konseptissa. Paras satuikä on lapsen kehityksen kannalta silloin, kun lapsi alkaa osoittaa kiinnostusta satuja kohtaan. Tämä tapahtuu useimmiten, kun lapsi on 4 - 8 vuoden ikäinen.

Lähde:

Cafaro, Ulla 2010: Satujen ja tarinoiden merkitys alle kouluikäisen lapsen kehitykselle - Oppimateriaalin tuottaminen lasten ja nuorten hoitotyöhön. Opinnäytetyö. Savonia-ammattikorkeakoulu.
https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/14030/theseus.pdf?sequence=1

Suomalaisen sadun historiaa


Alun perin satuja ei luettu vaan ne siirtyivät suullisesti sukupolvelta toiselle. Niitä ei myöskään kerrottu vain lapsille. Sankarit eivät olleet lapsia vaan nuoria ihmisiä, jotka etsivät kohtaloaan tai elämänkumppaniaan tai useimmiten molempia. Romantiikan myötä 1800-luvun alussa lapsuudesta tuli ikuisen ikävän kohde ja myös satuja alettiin arvostaa. Saksalaiset Grimmin veljekset julkaisivat suosittuja kansansatuvalikoimia. He kuitenkin muokkasivat keräämiään satuja: muun muassa paha siirrettiin ydinperheen ulkopuolelle ja luonto nostettiin romantiikalle tyypilliseen tapaan ihailun kohteeksi. Grimmin satuja on tutkinut psykoanalyyttisistä lähtökohdista Bruno Bettelheim, jonka teos Satujen lumous, merkitys ja arvo (suom. 1984, alkuperäinen 1975) on satututkimuksen klassikkoja.

Taidesadun aloittivat saksalaiset romantikot 1800-luvun alussa. Heistä tunnetuin oli E.T.A. Hoffmann. Taidesatu rakentui aluksi kansansadulle. Sen keskeiset mallintajat olivat tanskalainen H.C. Andersen ja suomalainen Z. Topelius. Andersen kirjoitti vajaat parisataa satua, joista useat ovat pessimistisiä ja huumoriltaan sarkastisia. Kansansatujen lisäksi Andersenin pohjatekstinä oli Tuhannen ja yhden yön tarinoita – kokoelma. Hänen tunnetuimpia satujaan ovat ”Pieni merenneito” ja ”Keisarin uudet vaatteet”.

Topelius oli Andersenia realistisempi, lapsenomaisempi ja humoristisempi. Häntä pidetään kirjoittajana konservatiivisena ja uskonnollis-isänmaallisena, mutta hän on kirjoittanut myös humoristisia tarinoita. Kaikkiaan hän kirjoitti noin kolmesataa satua, lastenkertomusta ja – näytelmää, joiden pohjateksteinä olivat Raamattu, Kalevala, kansansadut ja rosvotarinat. Topelius eroaa kansansadusta siinä, että hän korostaa luontoa ja perhettä. Hänellä on pääosassa lapsi, tosin usein surullisena sivullisena. Topeliuksen saduista tunnetuimpia ovat ”Koivu ja tähti” ja ”Adalmiinan helmi”.

Uusi suomenkielinen taidesatu syntyi kansansadun ja Topeliuksen pohjalle, ja tämä yhdistelmä hallitsi 1950-luvun murrokseen saakka. Sadun kehitykseen 1900-luvulla vaikuttivat käännökset. Myös suomalaisia kansansatuja julkaistiin runsaasti ja niitä muokattiin lapsille sopiviksi. 1900-luvullakin sadun suuria vaikuttajia olivat Grimmin veljekset, Andersen ja Topelius. Kansansadut antoivat virikkeitä uuden sadun muodolle ja sisällölle. Niiden kautta välittyivät yleismaailmalliset teemat kuten hyvän voitto pahasta.

1900-luvun alun satua hallitsi Anni Swan. Anni Swanin (1875 - 1958) Saduissa hengittää suomalainen mytologia, kansanperinne ja kansansadusto. Niitä ovat innoittaneet myös yleiseurooppalaiset sadut. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen 1800- ja 1900-luvun taitteen symbolismin kanssa. Swan uudisti Topeliusta mukailevaa satuperinnettä luomalla omaperäisen satufantasian ja lyyris-symbolistisen tyylin, jonka aistimusvoimainen kerronta sisältää jugendin runsasta kukkasymboliikkaa ja värien, tuoksujen ja sävelten synteettisiä mielikuvia. Swanin saduissa on naisen poeettista kieltä, jossa korostuu luonnon kauneus ja kiehtovuus. Swan loi suomenkielisen symbolisen sadun, jossa luonto on keskeisessä asemassa. Sadut käsittelevät ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta ja pyrkivät tasapainoiseen luontosuhteeseen. Tämä näkyy erityisesti allegorisissa metsäsaduissa. Swan kuvaa saduissaan myös naisen sosiaalisen aseman muutosta 1900-luvun alussa. Hän tulkitsee naiseuden ei-tietoisia alueita ja yhdistää tähän emansipatorisen äänen.

Lilli Porthanin Äiti kertoo (1916), Laura Sointeen Varjojen linnan prinssit ja muita satuja (1918) ja Aili Somersalon Päivikin satu (1918) olivat myös merkkitapauksia. Porthan yhdistää sadunomaisia piirteitä lapsen arkimaailmaan. Porthanin satukirjoja ei ole enää vuosikymmeniin saanut kirjakaupoista, mutta Sointeen sadut ovat säilyneet elinvoimaisina. Satuja-kokoelma (1946) kuuluu suomalaisen satukirjallisuuden klassikoihin. Se sisältää parhaat sadut Sointeen varhaistuotannosta. Sointeen seikkailu- ja ihmesadulle on ominaista monipolvisuus ja kekseliäisyys. Aili Somersalo puolestaan toi Suomeen kokonaan uuden lastenkirjatyypin julkaistessaan kaksi saturomaaniaan Päivikin satu (1918) ja Mestaritontun seikkailut (1919), joista on tullut suomalaisen sadun klassikoita.

1920- ja 1930-luvulla ilmestyi sekä perinteisiä että moderneja satuja. Edelliset olivat eläin-, ihme- ja pilasatuja, uskonnollisia satuja ja satuja myyttiolennoista, jälkimmäiset fantasia- ja nonsense-satuja. 1930-luvulla perinteisiä satuja oli kolme neljäsosaa. Satutyypeistä hallitsi ihmesatu. Fantasiasadut kertoivat yleensä inhimillistetyistä eläimistä. Myös lastenlehdet ovat olleet tärkeitä suomalaisen sadun innoittajia.

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia syntyivät rintamalla hänen lapsilleen laatimaansa joululehteen. Pessi ja Illusia (1944) hyödyntää perinnäistä eläinsatua biologisesti täsmällisemmin. Eläinsadun klassiseen tapaan personoidut kasvit ja eläimet ovat myös allegorioita ihmisen heikkouksista.

1940- ja 1950-luku oli vielä lyhyiden, sävyltään opettavaisten satujen aikaa. Perinteinen satu sai kuitenkin 1950-luvulla varteenotettavan haastajan pidemmistä saturomaaneista. Suomenkielisen sadun modernisoituminen ja nousu 1950-luvulla voidaan kytkeä brittifantasian kultakauden vaikutukseen. Marjatta Kurenniemen ja Aila Nissisen satufantasiat liittyivät luontevasti Aili Somersalon visuaalisesti vaikuttavien, luonnontunteen siivittämien saturomaanien jatkumoon.

Yhä lisääntyvän kuvallisen kulttuurin uskottiin 1960-luvulla uhkaavan sadun erityisasemaa. Sadunkertojia moitittiin yhtäältä tosikoiksi ja toisaalta romantikoiksi ja kannettiin huolta siitä, että satu ei enää pysy kehittyvän ja innostuneen nuortenkirjallisuuden tahdissa. Samalla myös sadun ja kertomuksen raja-aita madaltui ja sadunomaiset ainekset kuuluivat entistä enemmän myös realistisiin kertomuksiin. Suomalaisen saduston klassiset perushahmot saivat uuden sukupolven saduissa entistä inhimillisempiä piirteitä, kun tavalliset lapset syrjäyttivät satuolennot. Myös hyvän ja pahan vastakkainasettelu neutralisoitiin ja juonenkäänteitä siloteltiin radikaalisti. 1960-luvulla ja vielä 1970-luvullekin asti lapsille katsottiin parhaaksi tarjoilla tosipohjaista, lapsen arkeen linkittyvää kirjallisuutta maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Kotimainen kansansadusto ja – perinne on kuitenkin ollut aina sadunkertojiemme erityissuojeluksessa.

1970-luvun loppupuolella näkyi merkkejä siitä, että satukirjallisuudessa oli alkamassa uusi kukoistus. Esimerkiksi Marja-Leena Mikkolan, Leena Krohnin ja Jukka Parkkisen saturomaanit uudistivat perinnettä. Lastenkirjailijat olivat kiinnostuneita vanhasta mytologiasta ja kansansadusta. Uudet sadut kytkeytyivät kuitenkin temantiikaltaan ajankohtaisiin asioihin. Muun muassa suhdetta luontoon, yhteiskunnallisia ongelmia ja yksilön keinoja selviytyä muuuttuneessa maailmassa käsiteltiin sadun vertaiskuvallisuuden kautta.

Eläinsatuja kirjoitti ainakin Jukka Parkkinen. Uusikin eläinsatu rakentuu faabeliperinteen pohjalle, mutta siihen on kuitenkin jo pitkään antanut vaikutteita anglosaksinen eläinfantasia. Eläimillä on ominaisuuksia, joista ne tunnetaan kansansaduissa, mutta faabelille tyypillinen opettavuus on moni-ilmeistynyt. Lyhyen eläinsadun edustaja on Eeva Tikka, jonka biologis-lyyriset eläin- ja luontosadut ilmestyivät 1980- ja 1990-luvun vaihteessa. Hänen saduissaan eläimet ovat inhimillisiä olentoja tunteineen. Yksinäisyys, rakkaus ja sitoutumisen vaikeus ovat toistuvia teemoja, jotka saavat Tikan saduissa symbolisen ulottuvuuden luonnonkuvauksen kautta. Allegorisia eläinsatuja ilmestyy edelleen. Tuoreempina lajin edustajina voidaan mainita esimerkiksi Hannu Mäkelä sekä Alexis Kouros saturomaanillaan Gondwanan lapset (1997).

Kansanperinteen ja mytologian hyödyntäminen näkyy myös muissa kuin eläinsaduissa. Esimerkiksi Marja-Leena Mikkola, Leena Laulajainen ja Kaarina Helakisa ovat saduissaan ja saturomaaneissaan ammentaneet mytologiasta aineksia, jotka tuovat syvyyttä satuun. He ovat myös uudistaneet sadun naiskuvaa. Monia 1980-luvun satuja ja satukokoelmia on vaikea luokittaa yksiselitteisesti satukirjallisuuteen. Satu tuntuu tarjoavan mahdollisuuden tarkastella identiteetin etsimistä ja ihmisten ja maailman suhdetta tavalla, joka pakenee ikäryhmityksiä. Satu onkin perinteisesti puhuttanut monen ikäisiä. Lapsentajuisempia ja kepeämpiä ovat sadut, joissa henkilöhahmoina on elollistettuja leikkikaluja. Elina Karjalaisen Uppo-Nalle seikkaili koko 1980- ja 1990-luvun. Suosittuja ovat olleet myös Raili Mikkasen Histamiini-hevonen (1982-) sekä Hannele Huovin lelukarhut Urpo ja Turpo (1987-). Näiden kirjojen viehätys perustuu lapsenomaisen uteliaisiin päähenkilöihin, joiden pienimuotoiset seikkailut tarjoavat lukijoille turvallisen maailman.

Vaikka satu on jokseenkin konventionaalinen kirjallisuuden muoto, sen kieli ja kerronta ovat viime vuosikymmeninä uudistuneet. Myös lajirajojen liukuminen näkyy saduissa. Monissa Hannu Mäkelän ja Maria Vuorion teoksissa runon ja proosan raja hälvenee. Nonsense-kirjallisuudelle ominaiset sanaleikit ja kielen merkityspelit näkyvät Kari Hotakaisen ehkä jopa postmoderneiksi lastenkirjoiksi määrittyvissä teoksissa. Lyhyistä saduista muodostuvat kokoelmat ovat käyneet 2000-luvun taitteessa harvinaisiksi. Lähinnä Hannele Huovinen ja Leena Laulajainen ovat julkaisseet teoksia, joissa perinteinen, lyhyt satu elää uudistuneena.

Satuja ilmestyy nykyään kuvakirjoina, saturomaaneina tai helppolukuisina lastenkirjoina. Samoin myös kansansatuja ja vanhoja taidesatuja julkaistaan uudelleen kuvitettuina tai kotimaisten kuvittajien kuvakirjoina. Satu kytkeytyy nykykulttuurissa myös muihin mediamuotoihin. Suomalainen sadusto on etsinyt uusia tasoja, kohderyhmiä ja äänilajeja. Arjen ja fantasian lomittumisesta on tullut vuosituhannen vaihteessa lähes tavanmukainen tyylikeino monentyyppisessä lastenkirjallisuudessa. Satupohjaisen suomalaisen lastenkirjallisuuden aihepiiri ei ole kuitenkaan jatkuvasta muutostilasta huolimatta juurikaan muuttunut: vanhojen kansansatujen vähäväkiset sankarit etsivät yhä moderneina variantteina identiteettiään ja paikkaansa maailmassa. Myös ystävyys, luonto ja eettiset arvot ovat nykysatujen keskeisiä nimittäjiä.

Lähteet:

Heikkilä-Hattunen, Päivi 2003a: 1940- ja 1950-luvun klassikot. Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 166-176.

---- 2003b: Patikkamatka maalta kaupunkiin. Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 216-232.

---- 2003c: Suomalaisen sadun suuret saappaat. Onnimanni. 2/03. 42-46.

Huhtala, Liisi ja Juntunen, Katariina 2004: Ilosaarten seutuvilla. Lasten ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja tutkimusta. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Helsinki.

Kivilaakso, Sirpa 2003: Aaltojen salat – Anni Swanin satusymbolismia. Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 59-62.

Kolu, Kaarina 2003: Varjojen linnan prinssejä ja merenneitoja 1920- ja 1930-luvun saduissa. Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 66-73.

Saukkoriipi, Soili 2003: Pessi ja Illusia: uudistuva sotasatu. Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 162-165.

Suojala, Marja 2003: Uusi satu. Teoksessa Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. 276-284.


Lumivalko ja Ruusunpuna (Grimmin veljekset)



Esimerkki lapsipsykologi Bruno Bettelheimin satuanalyyseistä

Bettelheimin mukaan eläinhahmossa oleva sulhanen on saduissa useimmiten ”vastenmielinen hirviö tai julma peto”. Lumivalko ja Ruusunpuna muodostaa poikkeuksen: Lumivalkon sulhaskarhu onkin rauhallinen ja mukava kaveri. Pelottavat ja eläimelliset ihmispiirteet (kaikkien satujen must) on upotettu toisaalle, nimittäin ärsyttävään ja pitkäpartaiseen kääpiöön. Koska villiä elukkaa on tarjolla kaksin kappalein, myös naitavia prinsessoja on tässä sadussa pari.
Satu on varsin yksinkertainen: hameväen tulee pelastaa inhottava kääpiö kolme kertaa vaarasta, jotta mukava karhu voisi tappaa sen! Samalla karhu vapautuu itseään piinaavasta taiasta ja muuttuu unelmien prinssiksi.
Bettelheim näkee tässä opetuksen siitä, kuinka meidän kaikkien luonteissa piileksivistä nyrpiintyneistä kääpiöistä tulee vapautua, jotta saavuttaisimme onnen. Bettelheim jatkaa: ”—naisen on muutettava asennoitumistaan seksuaalisuuteen, luovuttava sen torjumisesta ja hyväksyttävä se, sillä niin kauan kuin seksuaalisuus tuntuu hänestä rumalta ja eläimelliseltä, se pysyykin miehessä eläimellisenä, toisin sanoen niin kauan mies pysyy taian pauloissa.” Bettelheim näkee siis sadut yleensä ja tämän erityisesti ihmisessä syvällä kyteviä seksuaalisuusteemoja käsittelevinä ja heijastelevina pintoina. Bettelheim lopettaa analyysinsä seuraaviin sanoihin: “—niin kauan kuin toinen pitää sitä (seksuaalisuutta) eläimellisenä, niin kauan toinen pysyy sekä itselleen että kumppanilleen osaksi eläimenä.”

Lähde: Satujen lumous (WSOY 1987; alkuteos The Uses of Enchantment 1975, 1976)

Sadutus (sagotering, storycrafting)



Sadutus on kertomisen menetelmä, jossa osallistujat ovat tasavertaisessa vuorovaikutuksessa. Sadutukseen voi tehdä aloitteen sekä lapsi että aikuinen. Saduttaa voi ketä tahansa, mutta yleisimmin menetelmää käytetään eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa. Lastenkulttuurin kentällä sadutus sijoittuu lasten itse tuottaman kulttuurin ja aikuisten ja lasten yhdessä tuottaman kulttuurin välimaastoon.

Sadutuksen historiaa

Sadutusmenetelmän kehitti psykologi Monika Riihelä Suomessa 1980-luvulla. Hän kokeili menetelmää terapiavälineenä lapsen itsetunnon ja osaamisen kehittämiseen. Vuonna 1995 käynnistyi Stakesin Satukeikka-hanke, jonka myötä menetelmä vakiintui Suomessa ja sai nimen sadutus. Hankkeen tarkoituksena oli muuttaa lasten kanssa työskentelevien toimintakulttuureja ja nostaa lasten näkemyksiä esiin.
Ensimmäinen sadutusta käsittelevä väitöskirja, Lapsille puheenvuoro – Ammattilaisten perinteet murroksessa, ilmestyi vuonna 2000 tekijänä Liisa Karlsson. Se käsittelee sadutusta käyttäneiden aikuisten käsityksiä työnsä muuttumisesta. Sadutus oli auttanut aikuisia kuuntelemaan lapsia ja ottamaan heidät mukaan toiminnan suunnitteluun; uudenlainen toimintakulttuuri oli syntynyt.
Pohjoismainen satukonferenssi järjestettiin Vaasassa vuonna 1997 ja Ruotsissa Upplands Väsbyssä vuonna 1998. Tapahtumien pohjalta julkaistiin teos Pohjolan lasten satusiltoja. Vuonna 1999 perustettiin Lapset kertovat –tutkijaryhmä. Hankkeessa on mukana monen alan tutkijoita ja sitä koordinoi Stakes. Hankkeella on myös oma julkaisusarja. Seuraavassa linkissä on hankkeen tutkijaryhmän tutkimusaiheita:
http://www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/hankkeet/L_K_hankkeet_270406.pdf

Sadutuskäsitteitä

Sadutettava on kertomuksen kertoja ja saduttaja on kertomuksen kirjaaja. Sadutettavalla on tekijänoikeudet kertomukseensa. Sadutusta on monenlaista: esimerkiksi perussadutusta, aihesadutusta tai sadutusdokumentointia. Perussadutuksessa tarina kirjataan sana sanalta sadutettavan nähden ilman annettua aihetta tai arviointia. Aihesadutus on sadutusta yhdessä sovitusta aiheesta, josta aloitteen tekee kertoja. Tätä metodia käytetään, kun perussadutus on jo tuttua. Sadutusdokumentoinnissa saduttaja kirjaa mahdollisimman tarkasti lasten tekemisiä, leikkejä ja keskusteluja, jotka sitten käydään yhdessä läpi. Tämä toimintatapa soveltuu erityisen hyvin pienimpien lasten kanssa toimimiseen.


Sadutusmetodi ja siihen liittyviä kysymyksiä

Kirjoittaminen ja lukeminen, kuten myös sadutus, ovat viestin välittämistä. Sadutuksen perusidea on, että aikuinen kirjoittaa sana sanalta muistiin lapsen kertomuksen. Aikuinen ei korjaa tarinan ”virheitä” tai epäloogisuuksia, vaan tärkeintä on keskittyä sanottuun. Näin lapsi huomaa, että satu on hänen oma juttunsa ja sitä arvostetaan. Lopuksi aikuinen lukee sadun lapselle. Tässä vaiheessa lapsi/sadutettava voi ehdottaa korjauksia tekstiin. Valmis satu yleensä esitetään jollekin ryhmälle, esimerkiksi päiväkodissa tai kotona, mutta sadutettavalla on oikeus päättää, kuka sadun saa kuulla. Usein omista saduista piirretään kuva tai satu syntyy piirretyn kuvan pohjalta.
Saduttaa voi missä vain ja miten vain: kahdestaan sadutettavan kanssa, erikokoisissa ryhmissä tai yksitellen muiden läsnä ollessa. Kahdestaan oleminen luo sadutustilanteeseen erilaisen läheisyyden tunteen, kun taas ryhmässä yhdessä kerrottu satu luo yhteisöllisyyttä ja antaa pohtimisen aihetta. Jo kirjoittamaan oppineet lapset voivat tehdä toisilleen vertaissadutusta. Sadutukseen voi liittää myös erilaisia oheistoimintoja. Saduista voi koota satunäyttelyjä tai voi harrastaa satukirjeenvaihtoa esimerkiksi toisten koululuokkien kanssa vaikka eri maiden välillä.
Kertoja päättää sadutuksessa itse, millainen satu tai tarina on. Se voi olla kolmen sanan tai kolmen sivun mittainen, asiasta toiseen hyppivä tai loogisesti etenevä. Sadutuksen tarkoituksena on antaa kertojalle mahdollisuus kertoa itselleen tärkeistä asioista. Kerrotun tarinan ei tarvitse noudattaa kertomuksen perinteisiä narratiivejä (alku-keskikohta-loppu), vaan se saa olla lapsen itsensä näköinen.
Lapsi voi käsitellä sadutuksen avulla hänelle vaikeita asioita sadun muodossa luottamuksellisessa ilmapiirissä. On myös havaittu, että sadutetut lapset voivat oppia nopeammin lukemaan ja kirjoittamaan. Sadutus tuo esille puheen ja kirjoituksen välisen yhteyden ja tekstin tuottamisen perusperiaatteen. Toisinaan lapsi voi kertoa esimerkiksi toista pilkkaavia tai rasistisia satuja, mutta tällaisiin tapauksiin saduttajan on osattava puuttua keskustellen asiasta. Tällöin voi esimerkiksi miettiä, miltä satu tuntuisi sadun kohteena olevasta lapsesta.
Sadutusta voi soveltaa myös muihin ilmaisutapoihin: voi olla musiikkisadutusta, tarinasäveltämistä, tanssisadutusta, liikuntasadutusta ynnä muuta. Uusia sovellustapoja keksitään yhä edelleen. Sadutusta voi hyödyntää kaikenikäisten parissa tehtävässä työssä, esimerkiksi vanhus- ja terapiatyössä ja työyhteisöjen kehittämisessä.

Välineitä aikuisille yhteisöllisen ja osallistavan toimintakulttuurin kehittämiseksi.

Lähde:
Liisa Karlsson 2005: Sadutus - Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. Opetus 2000. PS-Kustannus, Jyväskylä.

Lasten kertomaa

Olipa kerran äitihevonen. Se oli jo kauan halunnut pikku varsaa. Eräänä päivänä sen toive toteutui, ja sille syntyi kaunis pieni varsa. Mutta äitihevonen ihmetteli, kun se oli kultainen. Olihan sillä isähevonenkin. Kerran äitihevonen sanoi isälle:
- Katso, lapsemme on kultainen väriltään.
- Miten se voi olla mahdollista! Ihmetteli isähevonen.

Lapset voivat tuottaa omia satuja saduttamisen avulla tai itse kirjoittamalla. Lasten omaa satujen tuottamista on toistaiseksi tutkittu vähän. On huomattu, että lapsilla on aikuisista poikkeava kertomakulttuuri, joka on kirjoltaan laaja ja moni-ilmeinen. Lapset kertovat omasta tavastaan ajatella ja itselle merkityksellisistä asioista. Tutkimuksissa on tullut esiin monivivahteinen ympäristö, jossa jokainen satu poikkeaa toisistaan. Ei ole toista samanlaista satua, ja jo kerran kerrottu satu voi päättyä toisella kerralla aivan eri tavoin.

Sitten eräänä päivänä äiti ja isä kuolivat. Kultainen varsa hautasi heidät maan alle, teki äidille ja isälle seppeleet ja kirjoitti niihin: KUOLLEET HEVOSET. Pikku varsa haki lapion, peitti haudan ja kirjoitti lapun: HAUTA. Kultainen hevonen kasvoi nopeasti ja kohta se oli yhtä suuri kuin äitinsä. Se lähti omille teilleen.
Se kuuli jonkun huutavan:
- Äiti, auta!
Kultainen hevonen lähti juoksemaan ääntä kohti ja se näki hevospojan, joka myös oli kultainen.
- Täältä tullaan! huusi kultainen hevonen.
Poika huusi:
- Apua karhu syö minut! Ja kun kultainen hevonen tuli, karhu lähti karkuun.

Lasten sadut kertovat eri asioista: usein niissä seikkaillaan, kun taas perhettä ja kuolemaa käsitellään harvemmin. Iällä on merkitystä, millaisen sadun lapsi luo. Saduissa voi esiintyä perheenjäseniä ja kavereita, mutta myös eläimiä ja satuolentoja. Pituudeltaan sadut voivat olla muutaman lauseen mittaisista useisiin sivuihin. Lapsi voi pohtia sadussa itselle vaikeita asioita, kuten yksinäisyyttä ja pelkoja, ja löytää ratkaisun vaikkapa samaistumalla hahmoon (ei oma satu). Lapsen ikä, kehitystaso ja elämäntilanne vaikuttavat siihen, millaisia satuja tuotetaan, mutta myös siihen, miten luetut ja kuullut sadut koetaan. Sadut tuovat lähes aina positiivisia tunne-elämyksiä ja ne myös yleensä päättyvät onnellisesti, koska lapset tarvitsevat onnellisia loppuja.

- Kiitos sinulle, sanoi poikahevonen.
- Mennään meille, kultainen tyttöhevonen pyysi.
- Ilomielin, sanoi poika.
Tyttöhevonen kysyi:
- Haluatko kahvia.
- No vähän, vastasi poika.
- Eihän täällä ole ketään, ei, tuumi poika.
- Mitähän tuumaisit, jos ruvettaisiin asumaan yhdessä ja mentäisiin naimisiin? sanoi tyttö.
- Kyllä minäkin haluaisin naimisiin, sanoi poika.
Nämä sanottuaan he muuttuivat ihmisiksi, menivät naimisiin ja elivät elämänsä loppuun asti.

Sadut rikastuttavat lasten maailmaa ja mielikuvitusta sekä kehittävät sanavarastoa ja kieltä. Satuja paljon kuullut lapsi voi alkaa tuottaa niitä itse ja kiinnostuu kirjoista ja lukemisesta eri tavoin kuin toinen lapsi, joka ei ole ollut satujen maailmassa. Sadut tukevatkin kehitystä, sillä niissä käsitellään tunteita, luodaan omia mielikuvia, voidaan taantua ja ne tukevat psyykkistä kehitystä.

Kursivoituna on vuonna 1993 ensimmäisen Napero-Finlandian voittaneen Anne- Mari Konttilan satu Kultainen hevonen.

LÄHTEET

Lapset kertovat
http://www.edu.helsinki.fi/lapsetkertovat/lapset/Tutkimus/tutkimus_aineisto.htm

Napero-Finlandia
http://www.taivalkoski.fi/Resource.phx/sivut/sivut-taivalkoski/paatalokeskus/instituutti/napero.htx

Mielenterveystyön vaihtoehtoiset ammattiopinnot
http://gallia.kajak.fi/opmateriaalit/yleinen/ahorai/mielentervvehto/satuterapia.htm#2

Sairaanhoitajan kokemuksia satujen käytöstä lastenpsykiatrisella osastolla
http://193.167.122.14/Opari/Lomakkeet/Heikkinen-Kananen-ONT.pdf

Tekijät: Sunna, Henna, Markus, Tanja ja Henna